Varastohuoneesta laboratorioksi: tutkimustyö käynnistyy
Insuliini 100 vuotta – osa 2/5
Frederick Banting saapui Torontoon 14. toukokuuta 1921. Siellä hän tapasi tukijansa John Macleodin, joka oli edelleen epäileväinen Bantingin osaamisen suhteen. Macleod antoi Bantingille ohjeita niin tutkimuskoirien kirurgisista operaatioista kuin tutkimussuunnitelman tekemisestäkin, ja tiedosti, että yksinään Banting ei tulisi pärjäämään.
Macleodin mielestä Banting tarvitsi avustajan, joka voisi auttaa Bantingia etenkin koirien verensokeritasojen mittaamisessa. Hän kutsui kaksi tutkimusavustajinaan toiminutta neljännen vuosikurssin opiskelijaa, Charles Bestin ja Clark Noblen, tapaamaan Bantingia, ja tarjoutui palkkaamaan toisen heistä Bantingin avuksi kesäkuun 1921 loppuun asti. Kesätyöpaikan tarpeessa olleet opiskelijat ratkaisivat paikan kolikkoa heittämällä – Best voitti.
Noblen oli tarkoitus jatkaa Bantingin avustajana Bestin jälkeen, mutta koska Best osoittautui kesäkuun aikana päteväksi avustamaan Bantingia myös leikkaustekniikoissa, ei vaihtoa tehtykään.
Best oli Bantingin työparina aloittaessaan vain 22-vuotias. Seitsemän vuotta aiemmin hän oli joutunut todistamaan tätinsä Anna Bestin menehtymistä diabetekseen, mikä saattoi olla yksi syy siihen, miksi Best kiinnostui ihmisen aineenvaihdunnan opiskelusta.
Anna Bestiä oli hoidettu Elliot Joslinin klinikalla, jossa käytettiin tuohon aikaan ainoaa mahdollista diabeteksen hoitomuotoa eli ankaraa dieettiä. Sen turvin tyypin 1 diabetekseen sairastuneet saattoivat elää joitakin kuukausia, mutta myös Anna Bestin kohtaloksi koitui lopulta ketoasidoosi.
Tutkimustyö alkaa
Banting ja Best aloittivat yhteistyönsä Toronton yliopiston lääketieteellisessä rakennuksessa aikaisin aamulla 17. toukokuuta 1921. He saivat laboratoriokseen ja leikkaussalikseen pienen huoneen, joka muistutti enemmän varastoa kuin laboratoriota, ja yksi heidän ensimmäisistä tehtävistään oli fysiologian osastolla sijainneen tilan peseminen lattiasta kattoon.
Kun tilat oli siivottu, ryhtyivät Banting ja Best toteuttamaan tutkimussuunnitelmaa. Sen ensimmäinen vaihe oli diabeteksen aiheuttaminen koirille poistamalla näiltä haima. Vaikka Banting oli jo kokenut kirurgi, hän ei oletettavasti ollut koskaan ennen tehnyt haiman poistoa, mutta onnistui ensimmäisessä operaatiossa jo samana päivänä paikalle tulleen John Macleodin opastamana.
Poistosta tehtiin tarkoituksella osittainen, loput leikkauksesta elossa selviytyneen koiran haimasta oli tarkoitus poistaa viikkoa myöhemmin.
Koirien nopeaa menehtymistä ei voitu välttää
Toronton kesä oli helteinen ja kostea, ja myös Bantingin ja Bestin vaatimattoman leikkauslaboratorion sijainti aivan yliopiston eläinsuojien naapurissa vaikeutti riittävän hyvän leikkaushygienian noudattamista.
Koirat numero kaksi, kolme ja neljä menehtyivät nopeasti leikkauskomplikaatioihin, ja myös ensiksi leikattu koira eli vain kolme päivää, ja kuoli ennen kuin Banting ja Best pääsivät etenemään tutkimussuunnitelmassaan.
Viidennen koiran kohdalla tutkijoiden onni kääntyi. Leikkaus onnistui, ja Best pystyi aloittamaan sarjan kokeita, joita seurasi koiran haiman jäljellä olevan osan poistaminen 28. toukokuuta. Koiralle kehittyi odotetusti diabeteksen oireita, sen verensokeri kohosi ja virtsaan ilmaantui sokeria.
Vaikka viideskin tutkimuskoira kuoli jo 1. kesäkuuta, pääsivät Banting ja Best nyt etenemään tutkimuksessaan suunnitellusti. Eteneminen edellytti tosin sitä, että nuoret tutkijat alkoivat rahoittaa tutkimusta myös omilla säästöillään: kaikki Macleodin maksamat koirat olivat jo menehtyneet, ja tutkijat joutuivat ostamaan uusia omalla kustannuksellaan.
Macleod suuntasi kesäkuun alussa lomailemaan kotikonnuilleen Skotlantiin, mutta varusti sitä ennen tutkijakaksikon yksityiskohtaisilla ohjeilla siitä, kuinka tutkimusta tulee jatkaa.
Helteiseen Torontoon jääneet tutkijat jatkoivat sinnikkäästi työtään ja heinäkuun 1921 lopulla he pääsivät viimein siirtymään tutkimussuunnitelman seuraavaan vaiheeseen eli antamaan koirien haimasta eristettyä valmistetta haimanpoistoleikkauksesta selviytyneille ja komplikaatiot välttäneille, diabeteksen kehittäneille koirille.
Kiitos mielenkiinnostasi, seuraa tarinaa sen kolmanteen osaan tästä, ja lue, miten biokemisti James Collipin liittyminen tutkimusryhmään auttoi ryhmän merkittävän kynnyksen yli.