”Jotta tyypin 1 diabetes voitetahan!”

Raija ja Veikko Hietarannan luotsaama perheyritys syntyi, kun keittiöasennuksia tehnyt Veikko Hietaranta päätti ryhtyä yrittäjäksi ja alkoi valmistaa keittiökalusteita.

– Keskityin aluksi kotitalouksien keittiöihin, mutta vuosien myötä tarjontamme on laajentunut. Nyt valmistamme noin kymmenen hengen voimin myös julkisten tilojen, kuten koulujen ja päiväkotien kalusteita kiinteistä kalusteista huonekaluihin, Veikko Hietaranta kertoo.

Yhdessä Suunnittelutoimisto Hiomon kanssa PSL-Hietaranta toteuttaa yksilöllisiä keittiö- ja kiintokalusteita. Niille on kysyntää etenkin suurten kaupunkien keskusta-asuntojen remonteissa, kun kalusteiden halutaan henkivän arvotalojen rakennusvuotta ja -tyyliä.

– Erityistä näissä kalusteissamme on muun muassa uniikki, mittatarkka suunnittelu ja koivuvaneriset rungot, Raija Hietaranta selvittää.

Myös Hietarantojen poika työskentelee perheen yrityksessä. Tytär Miia lähti ylioppilaaksi päästyään opiskelemaan Tampereelle, ja asettui oman perheen perustamisen myötä Pirkanmaalle.

Sairastuminen tuli puun takaa

Viisivuotiaana tyypin 1 diabetekseen sairastunut Miia muistaa vielä liki 50 diabetesvuoden jälkeen, mitä sairastuminen tarkoitti.

– Olin sairaalassa useampaan otteeseen, ja luultavasti pidempiä aikoja kuin mitä tänä päivänä tyypin 1 diabetekseen sairastuvat lapset ovat. Sairaala-ajoista mieleeni ovat jääneet eritoten askartelutuokiot, metallisängyt ja pissan kerääminen, hän kertoo.

Miian sairastuminen oli hänen vanhemmilleen järkytys: perheessä tai suvussa ei ollut ainuttakaan diabetesta sairastavaa, ja heillä ei juuri ollut tietoa taudista.

– Diabeteksen oireisiin havahtui ensiksi oma äitini, joka huomasi Miian olevan jatkuvasti janoinen. Siitä käynnistyi tytön ensimmäinen reissu Seinäjoen keskussairaalaan.

– Onneksi Miia viihtyi sairaalassa hyvin. Kotoamme Juonikylästä on Seinäjoelle yli tunnin ajomatka, ja Miian ollessa siellä vaihdoimme välillä kuulumisia puhelimitse. Aina tyttö ei ennättänyt puhelimeen, kun osastolla oli hänen mielestään mukavampaakin tekemistä, Raija Hietaranta muistelee huvittuneena.

Miian insuliinihoito aloitettiin yhdellä pistoksella päivässä, ja luontevasti sairauteensa suhtautunut tyttö alkoi itse pistää itseään jo 6,5-vuotiaana.

– Harjoittelin pistämistä appelsiineihin ja vanhempiini. Jos tämän päivän insuliinikynän pistos on kuin hyttysen tuikkaus, olivat 1970-luvun ruiskujen pistokset kuin ampiaisen piikkejä, Miia kuvailee pikkutytön koettelemusta.

Hoito on kehittynyt valtavasti

Hietarannat liittyivät Miian sairastuttua paikallisen diabetesyhdistyksen jäseniksi, ja osallistuivat aktiivisesti sen toimintaan: vertaistukea vanhemmille ja tyttärelle tarjosivat niin kerhot kuin leiritkin. Teini-ikäisenä Miia osallistui myös Diabetesliiton järjestämälle nuortenleirille.

– Miia ei joutunut sairautensa vuoksi silmätikuksi. Välipalat ja insuliinin pistäminen eivät olleet ongelma sen paremmin pienessä kyläkoulussamme kuin myöhemmin yläkoulussakaan. Retketkin järjestyivät, kun minä lähdin mukaan avustajaksi, Raija Hietaranta kertoo.

Veikko Hietaranta toteaa vanhempien olevan kiitollisia siitä, kuinka hyvin Miian elämä tyypin 1 diabeteksen kanssa on sujunut.

– Diabeteksen hoito ja hoitomuodot ovat kehittyneet valtavasti ja mahdollistaneet omalta osaltaan sairauden hyvän hoidon. Siitä huolimatta toivomme, että tyypin 1 diabetes voitettaisiin eli että kenenkään ei enää tarvitsisi sairastua, ja jo sairastuneille löytyisi parannuskeino, Veikko Hietaranta perustelee perheyrityksen arvokkaita lahjoituksia diabetestutkijoiden työn tueksi.

Diabeteksesta hyötyä työuralla

Miialla on kolme lasta. Sopuisasta rinnakkaiselosta tyypin 1 diabeteksen kanssa kertoo sekin, että hän on välttynyt diabeteksen lisäsairauksilta.

– Raskauteni ovat sujuneet ilman suurempia ongelmia. Lisäsairauksilta olen todennäköisesti säästynyt paitsi hoitotasapainoni myös geeniperimäni ansiosta, 52-vuotias Miia uskoo.

Diabetesta sairastavien ruokarajoitukset olivat hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan vielä tiukkoja, sokerin ja rasvan syömistä piti ehdottomasti välttää.

– Ruokavalio juurtui elämääni, ja en ole esimerkiksi käyttänyt sokeria kuin aivan viime vuosina. Diabeteksen hoidossa olen luottanut monipistoshoidon tuttuihin rutiineihin, insuliinipumppuun vaihdoin vasta kolmisen vuotta sitten.

Ensimmäisen verensokerimittarinsa Miia sai 1980-luvulla. Mittarit olivat tuolloin uusia asia diabeteksen hoidossa ja ne piti ostaa itse.

Verensokerin mittaaminen tarjosi Miialle myös innostavan työtilaisuuden. Hän työskenteli 2010-luvun alkupuolella suomalaisessa start up -yrityksessä, jossa kehitettiin innovatiivista verensokerimittaria. Ideana oli yhdistää kaikki verensokerin mittaamiseen tarvittavat välineet samaan laitteeseen, mittaustuloksia oli tarkoitus seurata verkkosovelluksen avulla.

– Omasta sairaudestani oli työssäni hyötyä, ja kokemus oli yksi työurani parhaimmista, vaikka emme lopulta saavuttaneetkaan tavoitettamme. Sensoriteknologian nopea kehitys tarjosi meille diabetesta sairastaville vieläkin helpomman vaihtoehdon verensokerin seuraamiseen.